24.04.2018 - DNA-testit sukututkimuksen apukeinona

DNA-testit sukututkimuksen apukeinona

Haluaisitko selvittää suoran isä- tai äitilinjasi vaiheita DNA:n avulla, kiinnostaisiko saman sukunimen kantajien mahdollinen sukulaisuus, onko isoisän kohdalla tuntematon aukko sukupuussa vai mietityttääkö miltä isovanhempien suvuista olet perinyt eniten geenejä?
Näihin kysymyksiin saa vastauksia kun yhdistetään perinteiseen asiakirjalähtöiseen sukututkimukseen sukututkimustarkoitukseen tarkoitetut DNA-testit. DNA-avusteinen eli geneettinen sukututkimus tuo uuden ulottuvuuden perinteiseen sukututkimukseen. Se on sukututkimuksen apuväline, kysymys on siis kokonaan eri asiasta kuin lääketieteellisessä genetiikassa. Tuhannet suomalaiset yksityishenkilöt ja lukuisat sukuseurat ovat ottaneet DNA:n avuksi kun on selvitettävä sukunsa tai sukujensa geneettistä taustaa ja sukuhaarojen välisiä suhteita. Monet vanhoihin tutkimuksiin perustuvat teoriat sukujen alkuperästä ja sukuhaarojen keskinäisistä suhteista ovat DNA:n avulla saaneet tarkennuksia ja myös hyvin paljon muutoksia. Ihminen voi erehtyä asiakirjojen tulkinnoissa, kirjurit ja papit ovat voineet tehdä virheitä ja aina ei biologinen isäkään ole se kuka asiakirjoihin on merkitty – DNA kertoo kuitenkin aina lahjomattoman totuuden.
Isälinjaiset Y-kromosomin DNA-testit ovat viime vuosina tulleet merkittäväksi apuvälineeksi sukututkimuksessa. DNA-tutkimuksen merkitys sukututkimuksen apuna tulee esille erityisesti asiakirjoista löydettyjen sukulinjojen varmistamisessa ja suvun alkuvaiheiden ja asutushistorian selvittämisessä. Teorioita voidaan vahvistaa tai kumota. Savossa ja Karjalassa sukunimet yleensä periytyivät isältä pojalle ja eivät ole olleet niin vahvasti taloihin sidottuja kuten läntisen sukunimikäytännön alueella.
Poikkeuksia tietenkin aina on, myös tässä asiassa: nimet ovat tulleet joskus äidinpuolelta, kuten aviottomien lasten tapauksissa ja silloin tällöin, myös Savossa, on kotivävy voinut ottaa appensa nimen. Sukuja tutkiessani olen havainnut myös tapauksia joissa Savossakin autiotalon haltuun ottanut uusi isäntä on omaksunut uudeksi sukunimekseen talonnimen.
Ensimmäisenä DNA:ta sukututkimuksen apuna alkoivat käyttää ”tuntemattoman isälinjan” etsijät. Jos sukututkimus isälinjan osalta päättyy aviottomaan poikaan joka on äitinsä nimellä, niin silloin isälinjan suvun selvittäminen on mahdollista jos on testattavissa suoran mieslinjan jälkeläinen. Tarvitaan luonnollisesti sopivia verrokkeja muista suvuista, että oikea suku löytyy.
Y-kromosomin tutkimuksen vaatimuksena on luonnollisesti se, että testattavan on oltava mies sillä vain miehillä on Y-kromosomi. Naisen sukupuolikromosomithan ovat XX, kun miehellä ne ovat XY. Y-kromosomissa tapahtuu sopivasti mutaatioita sukupolvien aikana. Jokainen mutaatio on tapahtunut aina jossain sukupolvessa isän ja pojan välissä. DNA:ta voi käyttää myös äitilinjan (mitokondrion DNA) tutkimuksessa sekä autosomaalisen DNA:n ns. serkkutestissä.
Isälinjaiset DNA-testit ovat ainoa käyttökelpoinen testi saman sukunimen kantajien sukulinjojen selvityksessä. Testattavien on oltava suoraa mieslinjaa. Jos sukupolviketjussa on välissä yksikin nainen, niin isälinjan suku vaihtuu. Sukupolvien kuluessa kasvaa luonnollisesti myös riski siitä että joku isälinjaan kirjattu ei olekaan poikansa biologinen isä.

DNA-tutkimuksen perusteita
Jokainen mies kantaa Y-kromosomissaan kaikkea sitä tietoa mitä sukututkimusta varten tehtävissä DNA-testeissä tarvitaan. Tulosten hyödyllisyys perustuu siihen löytyykö sopivaa vertailupohjaa. Testit yleistyvät jatkuvasti ja siten kaikkien tulosten hyötykin kasvaa aikaa myöten. Isälinjaisia DNA-testejä on kahta tyyppiä: markkeripohjaiset STR-testit (Short Tandem Repeat) ja SNP-testit. DNA-tutkimus perustuu STR-markkereiden osalta mutaatioiden tarkasteluun. Mutaatiota voi kutsua ns. kopiointivirheeksi kun geeni kopioituu vanhemmalta lapselle. Toiset isälinjan testit ovat SNP-testejä (SNP = Singular Nucleotide Polymorphism) perusteella. Nämä ovat yksittäisten emästen muutoksia joiden avulla määritellään haploryhmä ja sen alaryhmät.

Isälinjan DNA-tulos näkyy tällaisena luettelona jossa on markkereiden arvot. Tuloksen analysointi perustuu markkeriarvojen vertailuun. Kuvassa on ”alkurimpsu” allekirjoittaneen tuloksesta.
Suomalaiset ovat pääasiassa kolmea isälinjaista haploryhmää: N:ää, I:tä (I1) ja R:ää (R1a ja R1b). Yli 60 prosenttia suomalaisista kuuluu idästä tulleeseen N-haploryhmään. Itäsuomalaisten keskuudessa prosenttiosuus on yli 70. Suomalaisiin N-haplon alaryhmiin kuuluu myös monia muita alahaaroja joiden yhteinen kantaisä on jopa lähes 5000 vuoden päässä. Luonnollisesti isälinjoja on tullut nykyisen Suomen alueelle monissa eri aalloissa ja eri suunnista. DNA-tutkimukset tulevat auttamaan myös Suomen asutushistorian selvittämisessä. I1-haploryhmän osuus koko Suomen väestössä on vajaan 30 %:n luokkaa. Se on levinnyt Skandinaviasta Suomeen ja on yleinen erityisesti Länsi-Suomessa. Myös Savon alueella ja Karjalassa on vanhoja I-haploryhmään kuuluvia sukuja. R1a ja R1b ovat yleisiä laajalti Euroopassa ja Suomessa näiden kahden, toisilleen varsin kaukaisen, ryhmän osuus on 10 %:n tietämillä. Muut isälinjaiset haploryhmät ovat Suomessa suhteellisen marginaalisia, joskin niitäkin on.
Pelkkä isälinja antaa tietenkin suvusta ja perimästämme varsin suppean kuvan, kun esivanhempiemme määrä kaksinkertaistuu joka sukupolvessa. On kuitenkin muistettava että samat haploryhmät voivat toistua lukuisia kertoja eri sukulinjoissamme. Toisaalta myös esivanhempainkatoa alkaa tulla sitä enemmän mitä kauemmas sukupolvissa mennään. Näin samat perintöainekset voivat toistuakin. Silti on syytä muistaa: kovin paljoa nykymiehillä ei ole Y-kromosomin lisäksi enää 1500-luvun suoran isälinjan esi-isän perimää. Isälinjan osuus koko perimästä on häviävän pieni kun mennään vaikkapa 15 sukupolven päähän.
Isälinjaisilla DNA-testeillä voidaan selvittää onko saman sukunimen omaavilla kaukaisilla sukuhaaroilla yhteinen kantaisä suorassa isälinjassa. Monien vanhojen, samaakin sukunimeä kantavien, sukuhaarojen sukulaisuus menee asiakirjojen ulottumattomiin eli 1500-luvun alkuun, 1400-luvulle tai jopa kauemmas, riippuen sukunimen kantajien määrästä vuonna 1541. Sukunimen kantajien määrän ja levinneisyyden perusteella voi luoda hypoteeseja kuinka kaukana yhteinen kantaisä voisi olla. DNA:lla oletuksia voidaan todeta tosiksi tai virheellisiksi. Jos testi osoittaa että sukulinjat ovat eri isälinjaa, on kuitenkin olemassa mahdollisuus että sukunimi on tullut varhain äidinpuolelta. Luonnollisesti myös monet sukunimet ovat syntyneet eri paikoissa ja samaa nimeä kantavat eivät ole kaikki samaa alkuperää.
Omien tutkimuksieni kohdalla DNA on vahvistanut monia teorioita joita olin tehnyt ennen testejä. Toisaalta asiakirjojen puutteellisuuden vuoksi kaikkea ei voi koskaan tietää varmaksi pelkän perinteisen sukututkimuksen avulla. Yllätys tuli vastaan vaikkapa oman isälinjani kohdalla: asiakirjojen perusteella näytti selkeälle että isälinjani on alkuperäistä Kolehmaisen sukua ja sukujuonto menee vanhimpaan maakirjaan. Kolehmaisten sukuseuran laajan DNA-projektin ansiosta, jossa oli käytössä paljon verrokkitestejä eri sukuhaaroista, selvisi kuitenkin että isälinja katkeaa 1500-luvun aikana ja oma isälinjani ei ole Kolehmaisten suvussa.


Mikkelissä 23.4.2018
Ari Kolehmainen
Suku- ja historiapalvelu Menneen jäljet
kolehmainen.ari@gmail.com


Takaisin ilmoituksiin
Savon Eskeliset Ry päivitetty 4.11.2018